Yksi elämän kamalista hetkistä on saada itkuinen puhelu. Sellaisen minä sain tänä aamuna koskien Irwiä, "tuletko hakemaan Irwin käymään siellä?". Kerkesin jo ajatella kaikki mahdolliset kauhukuvat läpi, että vastassa on huonossa kunnossa oleva koira, jolla kasvain roikkuu ulkona suusta.
Niin. Se kasvain on kasvanut älyttömästi ja reagoi nykyisin ruokailuun sekä leikkimiseen vuotamalla verta. Kuulemma se näkyy jo selvemmin, mutta itse en oikein ole halunnut edes kunnolla katsoa. Poissa silmistä, poissa mielestä? No, ei oikeastaan.
Irwi on ihanan pirteä pappakoira. Kuulo on mennyt kokonaan, vähän yli kuukausi takaperin kuultiin vielä ihan hyvin (siis se vihellys). Tämän koiran aika tikittää jo loppuaan ja näin pirteän koiran lopettaminen on kyllä niin kaksipiippuinen juttu, ettei ole tosikaan. Omilla ehdoilla lähtiessä päälimmäiseksi jää ne positiiviset muistot ja koiran kunto on hyvä, romahdusta en halua jäädä odottamaan. Tämä ei ole valitettavasti minun käsissäni ja Irwi pystyisi hyvin vielä hetken eteenpäin porskuttamaan.
Ajatukset on tällä hetkellä niin ristiriitaiset. Kerkesin tuon diagnoosin jälkeen jo asennoitua, että tämä on Irwin viimeinen kesä. Kirjoitin asiasta kesäkuun alussa ja näin nopeasti tila on muuttunut, olisiko helteet vaikuttaneet? Pari viikkoa sitten käytiin hakemassa meiltä ruokaa ja silloin tämä tilanne oli toinen.
Olisi ihanaa, jos tämä rakas ystäväni olisi vielä jatkossakin täällä, mutta... Vaikeaa tämä tulee kaikesta huolimatta olemaan, Irwin kanssa on koettu ja nähty niin paljon.
Maailman hienoin walesijätkä! ♥
